keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Ankara

Nyt palaan ajassa vähän taaksepäin meidän Ankara-Istanbul-Izmir reissuun. Koitan ainakin jotain kirjoittaa siitä, vaikka en kovin hyvä olekaan kirjoittamisessa taikka asioiden kuvaamisessa.


Ennen joulua lähdimme matkaan ja jouluaattoaamuna olimme takaisin Antalyassa. Ensimmäisenä matkasimme yön bussilla Ankaraan. Bussi lähti illalla klo 23 ja oli perillä 06.30. Meillä oli kymmeneksi varattu aika Suomen suurlähetystöstä viisumihakemusta varten, joten aikaa oli siis reilusti. Ensiksi menimme metrolla Kizilayhin, josta jatkoimme kävellen kohti konsulaattia. Matkaa oli vähän vajaa neljä kilometriä, ainakin Mapsista näin jälkeenpäin katsottuna. Ilma oli hirveän kylmä, paljon kylmempi kuin Antalyassa!! Olimme nälkäisiä, joten matkan varrella pysähdyimme erääseen pikkupaikkaan syömään poğachoja ja juomaan teetä. Lopulta olimme konsulaatin edessä noin 9.15, joten jouduimme odottelemaan. Onneksi pääsimme kuitenkin sisälle istuskelemaan ja odottamaan.

Mulla ei Ankarasta ole kauheasti kuvia, mutta lisäilen joitakin.

Joskus 12 maissa olimme valmiit jatkamaan matkaa. Ankaran suhteen meillä ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia, missä haluaisimme käydä, emmekä muutenkaan olleet ajattelleet viipyvämme siellä kauaa. Kolmisen tuntia käveleskelimme. Sen ainakin osaan kertoa, että olimme yhdessä välissä Kuğulu Parkissa. Siellä oli tosi paljon lintuja ja muutama joutsen, joista paikka on ilmeisesti nimensäkin saanut, sillä kuğu tarkoittaa suomeksi joutsenta. Tykkäsin tuosta paikasta, voisin tuijotella lintuja pitempäänkin ja seurata niiden toimintaa ja vain hämmästellä. Tykkään myös heitellä ruokaa linnuille, tällä kertaa ei kuitenkaan sitä tullut tehtyä.






Jossain vaiheessa oli kuitenkin aika jatkaa ja jättää linnut sinne. Olimme aiemmin miettineet, että voisimme mennä junalla Ankarasta Istanbuliin, sen kummempia kuitenkaan suunnittelematta. Suuntasimme siis rautatieasemalle kyselemään hintoja ja aikatauluja. Saavuimme sinne kolmen maissa. Hintaluokka taisi oli aika lähellä sitä, mitä bussi olisi tullut maksamaan, mutta seuraava juna lähti vasta 17.40. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko ostamme junaliput ja odottelemme n. 2,5 tuntia junan lähtöä, saavumme Istanbuliin noin puoli kymmenen maissa illalla ja menemme majoituspaikkaan (josta ei vielä ollut minkäänlaista varmuutta, mikä se olisi, ajattelimme etsivämme jonkun hotellin), TAI menisimme takaisin bussiasemalle ja matkustaisimme yön aikana Istanbuliin ja olisimme siellä aikaisin aamulla. Olimme todella väsyneitä, joten päätimme valita junan, jotta ei enää tarvitsisi liikkua minnekään ja koska sitä olimme aiemminkin miettineet.

Siinä sitten istuimme puolinukuksissa siihen asti, kunnes piti mennä junaan, ajatuksena se että pääsisimme pian Istanbuliin saavuttaessa nukkumaan. Mutta kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan niin helposti kuin olimme suunnitelleet, tai emme me oikeastaan hirveästi olleet suunnitelleet. Siitä jatkan seuraavassa postauksessa.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Viimeiset päivät Turkissa ja paluumatka

Viimeiset päivät Antalyassa meni nopeasti. Piti keräillä nimmareita opettajilta, että on suorittanut kurssit. Viimeisenä päivänä mulla oli vielä enkun koe, joka oli ihan helppo taas, eli täydet pisteet. Viimeisenä lauantaiaamuna heräsimme aikaisin ja menimme ensin basaarille ostamaan gözlemet. Tällä kertaa emme kuitenkaan syöneet niitä siellä, vaan otimme ne matkaan. Tarkoituksenamme oli siis suunnata vuorille, paikkaan nimeltä Tünektepe. Kävelimme ensin Migrosille, josta otimme bussin, jolla kuljimme ihan viimeiselle pysäkille asti. Siitä jatkoimme jalan tarkoituksenamme kävellä vuoren huipulle. Kuitenkin juuri silloin siellä tehtiin jonkinlaista rakennustyötä ja siellä oli kyltti, jossa luki "suljettu". Onneksi siitä huolimatta saimme jatkaa matkaa, kun kerroimme olevamme viimeisiä päiviä Antalyassa. Tien alussa oli kyltti, jonka mukaan huipulle oli 6,5km, eli se tiesi siis kuntoilua! Tie oli kiemurtelevaista ja ympärillä oli metsää. Aluksi ajattelimme, että ompa ihanaa nyt kun paikka on suljettu, niin ei autot ainakaan kulje ja saastuta ilmaa. No eipä aikaakaan kun joitakin työmiehien autoja kulki välillä ohitsemme. Olimme kävelleet ehkä noin 2,5km, kun yksi auto pysähtyi ja pyysi meitä tulemaan kyytiin. Olimme onnekkaita, kun pääsimmekin huipulle tosi nopeasti, sillä matkaa olisi ollut vielä paljon ja kävellen siinä olisi mennyt kauan.


Aurinko paistoi taivaalla, ilma oli upea ja niin oli myös maisemat. Toisella suuntaa oli vuoria, ja toisella puolen näköpiirissämme avautui ihana meri. Sitä ihastelimme jonkun aikaa, otimme kuvia ja huipulla söimme myös gözlemet. Myöhemmin tämä sama mies sanoi olevansa lähdössä takaisin alas, joten hyppäsimme jälleen hänen auton kyytiinsä. Hieman hirvitti tulla autolla alas sieltä vuorelta, kun tiet mutkittelivat eivätkä olleet niin kovin leveitä. Selvisimme kuitenkin alas ja jäimme odottamaan bussia.





Bussista hyppäsimme pois Migrosin takana meren vieressä ja suuntasimme rannalle. Löysimme ihanan nurkkapaikan jonkun rakennuksen portaiden vierestä. Molemmat olimme väsyneitä, joten siihen jäimme makoilemaan ja torkkumaan auringon paistaessa kasvojamme kohden. Siinä oli niin hyvä olla. Myöhemmin söimme evääksi ottamiamme mandariineja. Makoilimme, olimme vain. Ei kiire minnekään. Palaisin niin mielelläni tuohon hetkeen uudelleen.

Parin tunnin jälkeen oli kuitenkin aika jatkaa matkaa, sillä olimme molemmat niin nälkäisiä.


Sunnuntaina oli myös aikainen herätys. Suuntasimme heti aamusta kohti Alanyaa. Siellä tapasimme erään iäkkäämmän tuttavapariskunnan, jotka viettävät yleensä talvensa Alanyassa. Menimme heidän kanssaan Kalemarkettiin syömään. Siellä meillä oli ennen tapana käydä aina välillä, kun Alanyassa olemme asustelleet. Siellä myös tapasimme ensimmäisen kerran tämän tuttavapariskunnan kanssa. He kertoivat olleensa tyytyväisiä hotelliinsa, ja sanoivat varanneensa sen jo ensi talveksikin. On se hyvä olla ajoissa. :D

Alanyassa kävimme tapaamassa myös mieheni serkkua sekä totta kai hänen perhettään, ja lopuksi vielä uudemman kerran hänen ystäväänsä. Aika meni nopeasti ja illan tullen oli aika palata takaisin Antalyaan, sillä maanantaina oli koulujuttuja hoidettavana.

Vanha kuva, mutta tällä kertaa ei tullut juuri näpsittyä kuvia.

Maanantai-iltana söimme kampusalueella, jonka jälkeen joimme teetä ja pelasimme tavlaa eli backgammonia, yllätys yllätys. Myöhemmin myös englannin opettajani tuli sinne ja liittyi seuraamme. Hän on siis itse myös samaan aikaan opiskelija ja iältään vasta 24. Tee- ja kahvihetken jälkeen pääsimme onneksi opettajani kyydillä kotiin, sillä ulkona satoi kaatamalla.

Tiistai meni englannin kokeen merkeissä, jonka jälkeen joimme teetä parin kaverin kanssa ja hyvästelimme. Sen jälkeen piti viimeistellä paperit lähtöä varten, jonka jälkeen oli aika mennä pakkaamaan.

Illalla söimme vielä Iskender kebabia.

Lähtö oli siis keskiviikkoaamuna. Ostimme parit pogacat matkaan ja menimme bussilla lentokentälle. Olimme perillä ehkä puolitoista tuntia ennen kuin lennon PITI lähteä. Siis piti joo, mutta tämä onkin sitten ihan oma tarinansa, mutta kirjoitan sen tähän kuitenkin. Istanbulissa on siis ollut lunta ja huonot sääolosuhteet, joten lentoja on jouduttu perumaan ja monet ovat olleet myöhässä, myös minun lentoni. Eli meille sanottiin että lentoni on tunnin myöhässä. Jäimme sitten istuskelemaan ja odottelemaan, että aika menisi eteenpäin, ennen kuin jatkaisin turvatarkastuksen läpi. Viettämään viimeisiä hetkiämme yhdessä, ennen kuin oli taas aika lähteä hetkellisesti eri suuntiin. Ikävä on kova, mutta onneksi ei enää kovin kauaa niin näemme taas.

Hyvästelyjen jälkeen jatkoin läpi turvatarkastuksen ja saavuin portille. Siellä huomasin, että lähtöaika oli siirtynyt puolituntia vieläkin myöhempään. Nyt alkoi jo hieman jänskättää, että kerkeänkö ollenkaan toiselle lennolle. Ajattelin aiemmin, että kerkeän jos juoksen. Mutta nyt viivästys oli jo sen verran suuri, että en kerkeäisi toiselle lennolle, jos se lähtisi normaaliin aikaan. Täytyi siis toivoa, että sekin olisi myöhässä.

Menin tiskin lähelle, jossa aloin juttelemaan muiden suomalaistyttöjen kanssa asiasta. Yksi heistä jutteli tiskin takana olevan asiakaspalvelijan kanssa aika tiukkana. He yrittivät ilmeisesti saada meitä vaihtamaan lippujamme huomiselle lennolle, ja että jäisimme yöksi Istanbuliin. Kaikki kuitenkin halusivat päästä Suomeen saman päivän aikana, eivätkä olleet halukkaita vaihtamaan lentoja vasta kuin Istanbulissa, jos se jäisi ainoaksi vaihtoehdoksi. Minäkin olisin missannut seuraavan päivän junan, jos olisin joutunut tulemaan Suomeen vasta seuraavan päivän lennolla. Voi sitä raukkaa asiakaspalvelijaa, kävi oikein sääliksi, ei ole helppoa olla tuollaisessa tilanteessa palvelemassa, kun lennot myöhässä ja asiakkaat ovat tiukkoina omille vaatimuksilleen. :D Mutta Suomeen olisi päästävä saman päivän aikana, se oli selvä!

Kun viimein ihmisiä alettiin päästämään koneeseen, yksi tytöistä näytti myös Helsingin lippua, johon toinen virkailija totesi, että: "huomenna". Siihen tämä tyttö vain totesi, että: "Ei, ei, ei , ei , tänään!" Istuimme suht. lähellä toisiamme, mutta aivan koneen takaosassa. Teimme suunnitelmat kuinka pääsemme poistumaan koneesta mahdollisimman nopeasti, jotta voimme aloittaa juoksun Istanbulin kentällä.


Kun kone oli laskeutunut, mutta kuitenkin vielä liikkeellä, me pomppasimme ylös, otimme tavaramme ja menimme business -luokkaan odottamaan ulos pääsyä. Vähän myöhemmin kaikki tuntuivat seisovan käytävillä, emme siis olleet ainoat joilla oli kiire. Eivätkä lentoemännät tai stuertit välittäneet ollenkaan. :D Eräs business -luokan matkustaja pystyi jostain näkemään, että myös Suomen koneemme oli myöhässä melkein tunnin! Joten tästä tiesimme, että kerkeämme melko varmasti, mikä oli aiemmin ollut hyvin epävarmaa. Kun viimein pääsimme ulos, ryntäsimme ensimmäisinä pois ja ensin bussiin... joka sattui olemaan business -luokan bussi, heh heh. Eli pääsimme aika nopeasti jatkamaan, kun ei tarvinut odottaa kauan, että bussi täyttyisi. Anteeksi vain hieman tökeröstä käytöksestä, mutta joskus on vain pakko toimia. :D

Heti sisään päästyämme pistimme juoksuksi. Minulla oli kannettavana kaksi painavaa laukkua, ja toinen oli aika isokin, niin juoksu otti tosi koville niiden kanssa, ja jouduin kävelemäänkin kun en enää vain pystynyt juoksemaan. Turvatarkastuksessa jouduin ottamaan vielä kengätkin pois, jotka olin solminut niin hyvin. Saavuin kuitenkin portille hyvissä ajoin, vaikkakin olo oli kaamea, mutta päästäänpä ainakin Suomeen!

Juoksun jälkeen yskitti hirveästi enkä voinut kovin hyvin. Nälkä oli tosi kova, enhän ollut syönyt muuta kuin kaksi pogacaa ja pienen välipalan ensimmäisessä koneessa. Ruokaa sai odottaa normaalia kauemmin ja minä oli vielä viimeisten joukossa, joille tarjoiltiin. Kello oli jo noin viisi, kun sain ruuan eteeni. Ja normaalistihan Turkish Airlinesilla saa valita kahdesta vaihtoehdosta, mutta tällä kertaa toinen vaihtoehto oli jo loppunut, enkä päässyt valitsemään, mutta kana kelpasi oikein hyvin. Vaikka nälkä olikin kova, olo oli huono eikä ruoka maistunut, vaikka se niin hyvää olisikin ollut! Yritin kuitenkin edes jonkinverran syödä väkisin, että jaksaisin.

Helsinkiin päästyämme jännitin, että kerkesikö laukku samaan lentokoneeseen. Mutta sieltähän se tuli ensimmäisten joukossa. Ei ole koskaan tarvinnut odottaa noin vähää aikaa! Ja niin pääsin jatkamaan matkaa serkun luokse. Onneksi ei tarvinut sen päivän aikana enää jatkaa minnekään kauemmaksi. Vasta seuraavana päivänä jatkoin matkaani Tampereelle ystäväni luokse yhdeksi yöksi. Kotona kerkesin olla huimat kaksi yötä, ja sunnuntaina piti jo tulla tänne Ouluun, josta nyt kirjoittelen.  

Nyt sitten Suomessa ja odottelen, että mies tulisi perässä. :)

torstai 1. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, Mustafa Ceceli ja ihana yllätys!

En ole vieläkään saanut aikaiseksi kirjoitettua meidän matkasta. En ole vielä edes kunnolla käynyt kuvia läpi ja niitä on lähemmäs 1000. Viime aikoina olemme kävelleet paljon ulkona, käynyt ostoskeskuksissa ja tiistaina olimme keilaamassa kavereiden kanssa. Mulla on enää niin vähän aikaa täällä, ettei sitä halua käyttää tietokoneella istumiseen. Joten voi olla, että kirjoitan matkoista vähän myöhemmin.

Basaarilla ollessamme näimme upean sateenkaaren.









Minicity

Nyt kirjoitan vähän meidän uudesta vuodesta, joka oli paras ikinä! Suomessa mulla ei tule hirveästi tehtyä mitään erikoista uutena vuotena, mutta tällä kertaa vietin ensimmäistä kertaa uuden vuoden Turkissa, joten tuli tehtyäkin jotain vähän normaalista poikkeavaa.

Matkasta sen verran, että Ankarassa käydessämme jätimme mieheni viisumihakemuksen. Vastauksen piti tulla vasta 8.1, mutta eilen kargosta soiteltiin miehelleni ja kyseltiin, onko hän kotona. Tällöin minä olin tulossa koulusta, kun mieheni soitti asiasta minulle. Aluksi meni hetki miettiä, että mitä sieltä on tulossa, mutta puhelun jälkeen tajusin, että se on se vastaus, se tulee jo nyt! Hirveä jännitys iski päälle, koitin kävellä nopeasti kotiin päin ja toivoin vain, että kumpa hän saisi viisumin. Kuitenkin ennen kuin kerkesin kotiin, mieheni soitti uudestaan ja kysyin heti, saitko vastauksen. Siihen mieheni vastasi myönteisesti ja sanoi, etteivät he taaskaan antaneet viisumia! Mikä pettymys ja suru siitä tuli, että hyvää uutta vuotta vain.

Aloimme keskustella, että miten tästä eteenpäin, milloin käytännössä pääsemme näkemään jälleen. Taasko pitää vähintään puoli vuotta olla erossa, ennen kuin näemme toisemme. Pitkin loppupäivää keskustelimme kaikenlaista asiasta ja pohdimme, miksi ei taaskaan tullut viisumia,

Minussa kuitenkin eli pieni toivo sisällä siitä, että mieheni olisikin saanut viisumin. Tämä johtui siitä, että mieheni mainitsi hänellä olevan joku yllätys minulle, kun vuosi vaihtuu. Ajattelin, että tuskin hän on mitään ihmeellistä ostanut tai muuta. Lisäksi yhdessä välissä meinasin katsoa hänen passiaan, koska halusin varmistuksena nähdä merkinnän viisumin eväämisestä. Mieheni ei kuitenkaan antanut passiaan minulle, mikä oli hieman epäilyttävää. Mutta kuitenkin hänen käytöksensä, puheensa ja harmistus tuntui niin aidolta ja ajattelin, että minun täytyy vain hyväksyä asiat niin kuin ne ovat.

Illaksi menimme pyörimään Antalyan keskustaan. Mark Antalyassa söimme ja myöhemmin Salman-kahvilassa söimme palan kakkua ja joimme teetä. Ihmisiä oli pajon liikkeellä. Sää vähän vaihteli, välillä tiputti vettä ja välillä tuuli kovasti, mutta suurimmaksi osaksi oli ihan ok ilma. Olimme päättäneet mennä Mustafa Cecelin konserttiin, joka oli Antalyassa. Paikkana piti oli Cumhuriyet Meydani, jossa aluksi odottelimme. Myöhemmin saimme tietää konsertin olevan siirretty lasipyramidiin sään takia. Onneksemme pääsimme sinne erään pariskunnan autonkyydissä, joiden kanssa olimme jutustelleet odotellessamme.



Konsertti oli tosi hyvä, tykkäsin musiikista, vaikka sanoituksista en ymmärtänytkään. Niin ihanaa oli olla siellä mieheni kanssa. Kuinka monesti olenkaan haaveillut konsertissa ollessani, että saisin olla siellä rakkaani kanssa. Nyt se oli mahdollista. Ennen vuoden vaihtumista menimme ulos odottamaan ilotulitusta. Fiilis oli kyllä hyvä huonoista uutisista huolimatta. Kuitenkin heti vuoden vaihtumisen jälkeen mieheni paljasti yllätyksensä minulle. Se oli se, että hän sai viisumin!! Silloin alkoi myös ilotulitus. Voi sitä onnen ja ilon määrää sillä hetkellä. Se hetki oli niin ikimuistoinen. Kuinka kauan olenkaan odottanut tätä, ja nyt se vihdoin toteutuu. En jotenkin vaan voi uskoa tätä edes todeksi, mutta totta se on.

Se viisumi on voimassa tälläkin hetkellä, eli periaatteessa voisimme tulla Suomeen yhdessä. Mutta autokoulun takia se ei onnistu, joten hänen täytyy tulla vähän myöhemmin perässä. Nyt täytyy vain hoitaa kaikki asiat, minun pitäisi ostaa itsellenikin junaliput, hoitaa paperit vaihdosta kuntoon ja kaikkea. Mutta ehkä niistä selvitään. Tällä kertaa minun ei tarvitse lähteä täältä surullisena, sillä tiedän mieheni tulevan pian perässä. :)

Toivottavasti myös teillä on ollut mahtava vuodenvaihde. Hyvää alkanutta vuotta kaikille! :)